Julkaisematon novelli käsikirjoituksesta Näen unia vieraista ihmisistä, joka ei tunnu kelpaavan kustantajille. Tekstiä ei ole kustannustoimitettu. Kaikki oikeudet pidätetään.
Pyrähdys
Raisa lähestyy Kansalaistoria luoteesta kello 9.54. Nyt ei voi enää valehdella itselleen, etteikö olisi hirveä kiire. Pieni myöhästyminen ei tietysti ole mikään maailmanloppu, mutta työhaastattelussa se antaa väkisinkin huonon ensivaikutelman. Etenkin kun seulontahaastattelut tehtiin rekryfirman toimesta, eli nyt on oikeastaan ensimmäinen kerta, kun Raisa edes kohtaa potentiaalisen työnantajansa. Siksi on tärkeää kävellä sisään pää pystyssä, käsi ojossa ja olla ajoissa.
Hän säpsähtää, kun valtava naakkaparvi lehahtaa kalpean taivaankannen yli. Ne lentävät honottaen Arkadianmäen suunnalta, kymmeniä, satojakin lintuja epämääräisenä sekamelskana, jossa on kuitenkin oma harmoniansa, oma sisäinen järjestyksensä. Naakat kieppuvat Raisan yllä, lehdettömien maisemointipuiden ja viime kesän harmaan nurmikon yllä.
Luonto kituu ihmisen valtakunnassa, Raisa siteeraa mielessään. Mistähän tuokin lainaus on peräisin?
Hänen käy aina sääliksi eläimiä kaupungin keskellä. Askellus hidastuu kuin varkain, kun hän unohtuu ajattelemaan kaikkia näkemiään citykaneja, liikenteen ruskistamia kettuja, hiiriä vipeltämässä terassilautojen alla. Raisa kuitenkin puree hammasta ja kiristää tahtiaan. Nyt on kiire, ei ole varaa jäädä kuhnailemaan.
Kello 9.55 hän kulkee alikulusta samaan aikaan, kun suuri rekka-auto jyrisee yllä kulkevalla Mannerheimintiellä. Vasta alikulussa hän kiinnittää huomiota väkijoukkoon edessään. Hän odotti kansalaistorin aukeavan edessä autiona, aivan kuin minä tahansa arkipäivänä, mutta edessä siintääkin tiivis joukko ihmisten selkiä. Suuri määrä ihmisiä tuntuu seisovan aukiolla, katselevan jonnekin kaukaisuuteen. Raisa ei muista kuulleensa mistään mielenosoituksesta, vaikka niitä nyt onkin nykyään jatkuvasti. Ihmiset ovat koko ajan valittamassa jostakin ja vaatimassa jotakin, kuten Raisan entinen työnantaja sanoisi.
Mutta nyt ei pitäisi olla mitään tapahtumaa. Ei mitään, mikä ”haittaa liikennettä keskustassa”. Mitään sellaista, minkä vuoksi asukkaita olisi neuvottu ”välttämään tarpeetonta liikkumista”. Onko jotain yllättävää sattunut?
Kun Raisa astuu alikulusta takaisin maaliskuun kalpeaan päivänvaloon, hän tajuaa väkijoukon täyttävän koko torin ja kaikki siltä kulkevat väylätkin. Kuuluu hälinää, epämääräistä meteliä, josta on vaikea erottaa yksittäisiä ääniä, saati sanoja. Huutaako joku megafoniin? Kantautuuko kauempaa jotakin metallista ryminää?
Raisa yrittää nousta varpailleen, mutta kengissä on niin kovat pohjat, ettei siitä tule mitään. Hän kiroaa taas kerran lyhyyttään ja yrittää turhaan tiirailla yli väkijoukon päälakien. Ihmiset ovat kokoontuneet niin tiiviisti, ettei heidän välistään näe metriäkään eteenpäin. Aivan kuin paikalle olisi sulloutunut valtava määrä ihmisiä mahdollisimman pieneen tilaan. Se muistuttaa Raisaa kesäfestarien eturiveistä nuoruudessa, kun kaikki pakkautuivat tuntikausiksi odottamaan hittibändin keikkaa.
Väkijoukko näyttää täysin läpitunkemattomalta, eikä kukaan edes vilkaise Raisan suuntaan.
”Hei anteeks! Onks jotain tapahtunut?” Raisa lausuu varovasti. Edessä seisova mies ei käänny, ei reagoi mitenkään. Hän yrittää seuraavaa, taputtaa vanhempaa naisihmistä varovasti olalle.
”Hei sori! Mitä siellä on tapahtunut?”
Nainenkaan ei vastaa mitään. Hän vain vaihtelee tasapainoa levottomasti jalalta toiselle ja tähyilee jonnekin kaukaisuuteen. Raisa kokeilee vielä kolmatta ja neljättäkin ihmistä. Lopulta joku vastaa hänelle, joku syvemmältä väkijoukosta huikkaa kaukaisella äänellä:
”Joku välikohtaus. Ei tästä näe mitään.”
Kello tulee jo 9.58. Raisa huokaisee, hänellä ei ole varaa myöhästyä. Välikohtaus tekee olon levottomaksi. Hän vilkaisee kännykkää, mutta sinne ei ole tullut mitään hälytystä. Ei löydy uutista suuronnettomuudesta tai terrori-iskusta Helsingin keskustassa. Ei hälytyspalvelun viestiä. Mitä ikinä onkaan tapahtunut, se ei ainakaan vielä ole uutisissa.
Raisasta tuntuu, että hänen pitäisi vain uskaltaa jatkaa matkaa työhaastatteluun. Hän tähyilee Sanomatalon suurta lasiseinää torin toisella laidalla. Millaisen kuvan työntekijän motivaatiosta se antaisi, jos myöhästyisi jonkin sellaisen takia, mikä ehkä on tapahtunut? Jos kuvitteellinen vaara saisi hänet jättämään haastattelun väliin, ei häntä varmasti otettaisi vakavasti hakijana. Ja Raisa on kiusallisen tietoinen siitä, kuinka kiven alla vakituiset toimittajantyöt nykyään ovat…
Sitä paitsi, hän ajattelee, ehkäpä toimituksessa jopa osattaisiin kertoa mitä on meneillään. Raisa päättää siis kerätä rohkeutensa, jättää tilanteen sikseen ja suunnata työhaastatteluun, kaikesta huolimatta.
Hän ottaa ensimmäisen askelen, mutta tajuaa sitten, ettei pysty ohittamaan väkijoukkoa. Ihmisiä on niin paljon, että he ulottuvat joka puolelle. Reitti torin yli on täysi tukossa, eikä Raisa pysty edes luikahtaman joukon sivuitse ylös isolle tielle. Väkijoukko ulottuu joka puolelle niin sankkana ja tiiviinä, ettei mihinkään pääse kulkematta sen läpi. Kukaan ei vieläkään ole kääntynyt hänen suuntaansa, joten kukaan ei kiinnitä mitään huomiota hänen yrityksiinsä päästä liikkeelle.
Hetken Raisa miettii, palaisiko hän takaisin ja kiertäisi jotain toista kautta Sanomatalolle. Hän kuitenkin hylkää ajatuksen, sillä nyt kello on jo 9.59, eikä hän enää ehtisi ajoissa haastatteluun, vaikka saisi vapaasti juosta torin halki. Kiertoreitti veisi hänet useiden kortteleiden ympäri ja useiden liikennevalojen läpi. Se ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto.
Raisan on pakko yrittää tunkeutua suoraan väkijoukon läpi. Ihmiset kuitenkin seisovat niin tiheästi, että on vaikea tietää, mistä kohtaa voisi edes kokeilla tunkeutua heidän sekaansa.
Hän yrittää jälleen saada taaimmaisten ihmisten huomion. Hän taputtelee olkapäitä ja yrittää pienellä äänellään: ”Hei…! Anteeksi…! Sori…! Mun olisi ihan pakko…!”
Se kaikki on täysin turhaa. Kukaan ei kiinnitä häneen mitään huomiota. Kukaan ei väistä tai edes vastaa hänelle yhtään mitään.
Raisa vilkaisee kelloa. 10.00. Tasan. Nyt ei ole enää aika kuhnailuun!
Hän katsoo määrätietoisesti edessään seisovaa ihmisen rivistöä, josta erottuu pääasiassa takkeja, farkkuja ja pipoja. Väkijoukon päiden yllä naakkaparvi kieppuu Kansalaistorin ylitse. Raisa niiskaisee kevättalven raa’assa tuulessa. Olisipa siivet, niin voisi vain lennähtää ihmisjoukon yli.
Raisa valitsee lähimmän raon ihmisten välissä ja yrittää yksinkertaisesti tunkeutua sisään väkijoukkoon. Vierekkäin seisovat hontelo, insinöörinnäköinen mies ja lyhyempi, pyöreä nainen, joka kaikesta huolimatta on silti Raisaa pidempi. Raisa työntää vasemman kätensä sormet tikkusuorana näiden kahden väliin. Molemmilla on yllään tuulitakit, joten käsi liukuu suhahtaen sisään väentungokseen. Ihmiset eivät kuitenkaan hievahdakaan. Raisa yrittää väkisin tunkeutua hartia edellä miehen ja naisen väliin, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. He seisovat aloillaan kuin puut, jäykkinä kuin aidanseipäät.
”Anteeksi…” Raisa ähisee puskiessaan tietään naisen ja miehen väliin. ”Sori kauheesti, mutta mun on ihan pakko…!”
Lopulta hän työntää niin kovaa, ettei saa enää sanaa suustaan. Hän ähisee ja puhisee. Kengänpohjat raapivat hiekoitussoraa kivetyksellä. Ja samassa väkijoukko antaa viimein myöten.
Raisan ehtii juuri huomata pienen myötäliikkeen seisojissa, ja samassa hänet imaistaankin kokonaisuudessaan läpi väkijoukon taaimmaisesta rivistä. Koko hänen kehonsa muljahtaa ihmisten sekaan, mutta liike ei lopukaan siihen. Miehen ja naisen edessä on niin vähän tilaa, että Raisan työntöliike jatkuu kuin huomaamatta läpi myös seuraavista ihmisitä. Ja seuraavista. Ja sitä seuraavista.
Ihmiset antavat periksi juuri sen verran, että hän luiskahtaa heidän välistään ja pusertuu voimalla seuraavaa rivistöä vasten. Fump-pump! Fump-pump! Ääni toistuu ihmisrivistöjen antaessa myöten. Fump, kun Raisa liukuu tuulitakkien lomasta, ja pump, kun hän mäiskähtää seuraavia ihmisiä vasten. Fump-pump! Fump-pump! Fump-pump!
Raisa liukuu ja heilahtelee, syöksyy ja toikkaroi ihmisrivistöjen lomassa. Olkalaukku pysyy hädin tuskin mukana matkassa. Hänellä on täysi työ yrittää pysyä jaloillaan, eikä väkijoukko muutu missään kohtaa harvemmaksi. Mistään ei löydy tilaa edes hänen pienikokoiselle olemukselleen. Kaikkialla on niin tiivistä, niin uskomattoman täyteen ahdettua, että mikä tahansa väliin työnnetty kappale pusertuu välittömästi eteenpäin. Tässä tapauksessa se kappale on Raisa, joka tuntee jatkuvasti vieraiden ihmisten kyynärpäät ja olat ja kylkiluut ja polvet ja käsilaukut ja vanhojen ukkojen kaljamahat ja suurten naisten tissit mäiskähtelemässä itseään vasten. Hän yrittää huutaa siinä mennessään jotakin, saada liikkeen pysähtymään tai edes hidastumaan, mutta mitään hyötyä siitä ei ole. Kukaan ei kuule häntä tai kiinnitä mitään huomiota häneen.
Sen vähän mitä Raisa onnistuu muiden kasvoista näkemään, vaikuttavat kaikki olevan saman ilmeettömän huolen vallassa. Kaikki vain tähyilevät jonnekin eteenpäin, jonnekin epämääräiseen suuntaan, joka tuntuu aina olevan kaukana edessäpäin, vaikka Raisan reitti kiemurtelee jatkuvasti vasemmalle ja oikealle ja taas vasemmalle aina sen mukaan, missä kulmassa väkijoukon raot antavat myöten. Hän paiskautuu sinne tänne ja poukkoilee kuin räsynukke, vailla mitään hallintaa reitistään. Ja jossain mielensä perukoilla Raisaa alkaa pelottaa. Jospa hän päätyykin sinne, missä välikohtaus on tapahtunut. Mitä ikinä siellä odottaisikaan, se ei voisi olla hyvä juttu. Jos siellä on tapahtunut onnettomuus tai jokin väkivaltainen hyökkäys, hän voisi joutua vaikka millaiseen vaaraan. Niin kamalaa kuin väkijoukon imussa onkin pyristellä, olisi vielä paljon pahempaa joutua jonkin katastrofin keskelle. Huolestuneet katseet ja pälyilevät silmät Raisan pään yläpuolella kertovat, että edessä saattoi odottaa aivan mitä tahansa.
Tietysti mutkittelevan reitin vaarana on sekin, että Raisa saattaisi päätyä takaisin lähtöruutuun – tai vielä sitäkin kauemmas määränpäästä!
Matka ei kuitenkaan tunnu edistyvän, vaikka Raisan mustelmille muksittu keho ajautuu jatkuvasti eteenpäin, aina vain eteenpäin. Fump-pump! Fump-pump! Raisa on voimaton tekemään mitään vauhdille tai suunnalle, hän vain ajautuu eteenpäin vailla mitään kontrollia tapahtumista.
Raisa sulkee silmänsä ja miettii kuumeisesti, mitä hän oikeastaan voisi tehdä. Hän ei voi ohjata suuntaansa. Hän ei saa otetta mistään, vaikka yrittääkin välillä haparoida väkijoukon tuulitakkeja ja hihoja ja käsivarsia. Ainoa mitä hän oikeastaan voi tehdä, ainoa suunta, mitä hän voi hallita on…
Raisa tekee uhkarohkean päätöksen ja odottaa sopivaa hetkeä. Hän ei ole hirveän urheilullinen, mutta hänen jaloissaan on sentään voimaa. Lihasharjoittelu kuntosalilla on tuonut jäntevyyttä, eikä hän toisaalta paina kovin paljon. Hänen suunnittelemansa yllätysliike ei siis ole aivan mahdoton.
Fump-pump! Fump-pump! Fump-pump! Matka jatkuu. Raisa odottaa sopivaa hetkeä, ja juuri kun hän on suhahtanut yhdestä välistä, hän painautuukin alas, niin matalaksi kuin ristipaineessa suinkin pystyy ja ponnistaa jaloillaan kaikin voimin ja sitten…
Maailma kiepahtaa ympäri Raisan näkökentässä, kun hän ponnistaa valtavaan hyppyyn. Samassa hän näkee koko ihmismassa alapuolellaan. Paine ihmisten välillä pusertaa hänet valtavassa kaaressa koko joukon yläpuolelle. Lento on kuitenkin niin nopea ja hän pyörii ympäri niin villisti, ettei hän pysty erottamaan Sanomataloa, ei edes tajuamaan mihin suuntaan on menossa. Hän pyörähtää ilmassa pari-kolme kuperkeikkaa, ennen kuin syöksyy takaisin alla levittyvän ihmisjoukon niskaan.
Raisa valmistautuu ottamaan vastaan tuskallisen iskun, mutta hän ei mäiskähdäkään vasten kivetystä. Ihmismassa on niin tiivis, että se riittää kannattelemaan häntä. Raisan laskeutuessa muuan kaljun ukon pää iskeytyy häntä suoraan vatsaan ja pusertaa ilman pihalle keuhkoista, mutta muuten hän selviää yllättävän vähällä.
Henkeään haukkoen Raisa hakee suuntaa, mutta samassa väkijoukko alkaa kuljettaa häntä hartioillaan eteenpäin. Hän liikkuu suurin piirtein samaan, yhtä epämääräiseen suuntaan kuin aiemminkin. Kukaan ei tartu häneen, kukaan ei kannata häntä käsillään, vaan ihmiset hänen edellään yksinkertaisesti kumartuvat hieman, laskevat päänsä rintaan, niin että Raisa liukuu tai pikemminkin kierii yhteen suuntaan. Hän kieppuu hallitsemattomasti yksiltä hartioilta toisille. Tumppa-tump! Tumppa-tump! Tuulitakkien suhina on vaihtunut epämääräiseen tömähtelyyn kyynärpäiden ja kallojen, hartioiden ja polvien kolahdellessa kipeästi toisiaan vasten vain muutama vaatekerros suojanaan. Tumppa-tump! Tumppa-tump!
Jos Raisalla oli aiemmin vain epämääräinen käsitys suunnasta, nyt hänellä ei ole sitä vähääkään. Kieriessään hänen näkökenttänsä kieppuu ympäri uudelleen ja uudelleen. Katse kiepahtaa taivaankannen poikki ja kohtaa alasuunnassa aina uusien ihmisten päälaet ja hartiat. Hän näkee lähietäisyydeltä huonosti ajetut niskavillat ja haistaa pistävän hienhajun ja sitten samassa näkeekin taas vain maaliskuun harmaata pilvimattoa ja parhaimmillaankin vain etäisen häivähdyksen jonkin rakennuksen seinästä. Mitään hallintaa liikkeeseen ei ole mahdollista saada. Raisa vain pyörii hillittömästi ihmismassan päiden yläpuolella johonkin tutkimattomaan suuntaan, joka ei välttämättä ole suunta ollenkaan; hän saattaa aivan hyvin kiertää kehää keskellä väkijoukkoa, eikä hän mistään voisi päätellä sitä.
Kello on jo kymmenen-jotakin. Pyörityksessä Raisan on mahdoton nähdä kellotaulua riittävän tarkasti. Kaikessa tuoksinassa Raisan olkalaukku on myös kietoutunut hänen ympärilleen, pitkä olkahihna puristaa kivuliaasta keskeltä rintakehään sekä alaselästä, niin että Raisan on yhä vaikeampi hengittää ja takapuoli alkaa puutua. Tosin se voi johtua siitäkin, että koko ajan jonkun päälaki iskeytyy ikävästi hänen pakaroitaan vasten. Jossakin toisessa tilanteessa häntä häiritsisi se, että kaikki nämä ihmiset osuvat hänen takamustaan ja rintojaan ja jopa nivusiaan vasten, mutta väkijoukon yllä pyöriessään häneltä ei löydy ajatustilaa sellaiselle. Kaikki energia tuntuu kuluvan siihen, että ylipäätään pysyy kasassa väkijoukon hallitsemattomassa kieputuksessa.
Pyörimisen aina vain jatkuessa Raisa tajuaa, että hän on nyt jo myöhästynyt auttamattomasti työhaastattelusta. Vaikka hän nyt yhtäkkiä putoaisikin avoimelle kohdalle ja vielä sattumalta oikeassa suunnassa, hän olisi tuomittu saapumaan paikalle kasvot punaisina, hiukset sekaisin ja nolostuttavia tekosyitä kehitellen. Eihän sitä voisi mitenkään uskottavasti selittää, että päätyi väkijoukon mukana kierimään pitkin poikin Kansalaistoria, eikä siksi ehtinyt ajoissa haastatteluun.
Siinä siis meni taas ohitse yksi mahdollisuus työllistyä, Raisa huokaisee masentuneena – siinä määrin kuin nyt nykyisessä pyörityksessä ja olkalaukun kuristusotteessa on edes mahdollista huokaista. Pikemminkin hänen keuhkoistaan puristuu ulos katkonainen ynh-yyh-njyyh. Ja se toistuu saman tien. Ynh-yyh-njyyh. Ynh-yyh-njyyh. Ynh-yyh-njyyh.
Vasta äännähdyksen toistuessa uudelleen ja uudelleen Raisa tajuaa, että hän on alkanut itkeä. Ensin työnhaun stressi ja sitten haastatteluun ehtimisen kiire ja kaiken kukkuraksi tämä väkijoukossa pyöriminen ovat viimein murskanneet hänen huolella rakennetut suojamuurinsa ja saaneet hänet kyyneliin. Ja hän varmasti parkuisi vielä syvemmin ja äänekkäämmin, jos vain suinkin pystyisi. Mutta nykyisessä riepotuksessa hän onnistuu vain jatkamaan katkonaista nyyhkimistä ja pusertamaan kyyneleitä ulos kuin väkipakolla. Ynh-yyh-njyyh. Ynh-yyh-njyyh.
Kello ei ole enää mitään. Yhden kiepautuksen keskellä Raisa huomaa, että rannekellosta on hajonnut taulu, iskeytynyt varmaankin mäsäksi jonkun päälakea vasten. Se tuntuu viimeiseltä takaiskulta. Ynh-yyh-njyyh. Ynh-yyh-njyyh.
Raisan silmät alkavat sulkeutua. Tai sitten alkaa jo tulla pimeä. On vaikea sanoa. Suunnat ovat menettäneet merkityksensä, liike on menettänyt merkityksensä. Aika ja määränpää ja iskujen kipu ovat kaikki muuttuneet epämääräisiksi. Ne ovat kuin värinää näkökentän reunoilla, kun Raisan havainnot maailmasta hiipuvat ja hämärtyvät. Vaikka kehon runtelu jatkuu, alkaa sekin tuntua enemmän turruttavalta kuin kivuliaalta. Hän ei enää pyristele vastaan, vaan hytkyy löysästi sinne tänne, kädet ja jalat kuin keitettyä pastaa, keho niin kolhuilla ja mustelmilla, ettei sitä enää edes tunne.
Sitten tulee pimeä. Maaliskuun kalpea taivas on poissa. Jäljellä on vain pimeys, johon Raisan ympäriinsä kieppuva ruumis laskeutuu kuin suurelle tyynylle. Ihmisjoukon metelikin tuntuu haipuvan jonnekin kauas. Tumppa-tump, tumppa-tump vaimenee hänen korvissaan, vaikka liike jatkuu. Ynh-yyh-njyyh, ynh-yyh njyyh vaimenee sekin, vaikka kyynelet jatkavat valumistaan, räkää tursuaa nenästä nyyhkäysten tahdissa. Mutta enää hän ei huomaa edes sitä, kuinka räkä tuhrii hänen ylittämiensä ihmisten pipoja ja takkeja. Kaikki aistimukset haihtuvat jonnekin kauas, kauas alemmas. Raisa leijailee avaruudessa sen kaiken yllä, tyhjyydessä, jossa häntä ei kannattelee kukaan tai mikään.
On vain pimeä. On vain tyhjä ja pimeä.
Kuluu pitkä aika. Iäisyys kieppumista tyhjyydessä.
Lopulta Raisa huomaa ne. Niiden höyhenenkevyen kosketuksen. Tai oikeastaan hän kuulee ne, ennen kuin tuntee mitään ihollaan. Honottava vaakkuminen lähestyy ensin kaukaa, mutta ympäröi hänet lopulta kaikkialta. Ääni purkautuu ulos kymmenistä, sadoista nokista samaan aikaan.
Hillitön ja hallitsematon vaakkuva meteli:
kja-kja-kja, kja-kja-kja!
Sitten nopeat siiveniskut, niiden terhakas havina:
fup-fup, fup-fup, fup-fup!
Äänet ottavat hänet syleilyynsä ja alkavat kannatella.
Kja-kja-kja! Fup-fup, fup-fup!
Kja-kja-kja! Fup-fup, fup-fup!
Kja-kja-kja! Fup-fup, fup-fup!
Raisa ei erota enää muuta kuin niiden äänet ja sulkien pehmeän kosketuksen. Ne ottavat hänet siivilleen ja nostavat ilmaan, mutta hän ei avaa vielä silmiään.
Lintujen tuoksu on vieras ja villi. Luonto kituu ihmisen valtakunnassa, hän muistelee, mutta kuinka se jatkuikaan? Vaikka valtakunta on luonto, ja ihminen vain vieras täällä.
Avatessaan silmänsä Raisaa huimaa hetken, sillä kaupunki on jo kaukana hänen alapuolellaan. Pian hän kuitenkin alkaa luottaa parveen. Parvi tietää häntä paremmin, minne se on matkalla ja kuinka tuulilla seilataan. Mustanharmaat linnut ovat kaikkialla hänen ympärillään. Hän matkaa lintujen varassa, mutta se ei ole kivuliasta kieppumista niin kuin ihmisjoukossa. Se on lempeää ja kannattelevaa.
Eivät nämä luontokappaleet sääliä kaipaa, Raisa ymmärtää. He ovat hänen sisariaan. He ovat hänen tovereitaan vallankumouksessa, joka kieppuu ympäri taivaan, kiertää spiraalina kaupungin ja liikkuu vielä sittenkin, kun ihmisten alkeellinen maailma on pysähtynyt, juuttunut omaan ahtauteensa kivisillä kaduilla ja nääntynyt kuin edellisen kesän harmaa nurmi kaupungin puistoissa.
Naakat kantavat Raisaa ja hän vetää keuhkoihinsa tulevan kevään tuoksua. Hän ja linnut vetävät sitä yhdessä sieraimiinsa. He juopuvat yhdessä maailman liikkeestä ja korkeuksien tuulista.
Kun hän katsoo alas, näkee hän ihmismassan levittäytyvän kaikkialla alapuolellaan. Sitä jatkuu niin pitkälle kuin hän pystyy näkemään. Ihmisiä jatkuu loputtomasti kohti horisonttia. Ne tuntuvat peittävän alleen tiet ja rakennuksetkin. Ihmisiä tulvii ikkunoista ja ovista, ryömii viemäreistä ja alikulkutunneleista. Kaikkialta pusertuu aina vain lisää ihmisiä. Tältä korkeudelta ne eivät enää ole yksilöitä, vaan kasvoton lauma, aivan kuin linnut maasta katsottuna. Mutta ihmiset eivät osaa parveilla kuin linnut. Ne vain jähmettyvät laumaksi, joka seisoo loskaisessa maassa avuttomana, kollektiivina vailla yhteistä älyä, mitään järjestävää periaatetta, edes kykyä löytää oikeaa suuntaa.
Maa alkaa jäädä yhä kauemmas, mutta Raisa erottaa vielä Kansalaistorin ja Sanomatalon. Kaukaisuudessa hän näkee alikulun musta aukon, josta hän äskettäin astui aukiolle kiireisin askelin mielessään vain työhaastattelu ja siitä myöhästyminen, työttömyys ja sen nujertama itsetunto. Miten kaukaiselta se kaikki nyt tuntuukaan, miten tarpeettomalta.
Naakkaparvi kantaa Raisaa kohti korkeuksia. Hän näkee menneisyyteensä ensin selvemmin, sitten utuisesti, kun ihmisten maailma alkaa haihtua hänen silmistään, kadota kaupungin piirteettömään sekasotkuun. Se katoavaa unta, joka hälvenee heräämisen hetkellä.
Hetki on iätön, sillä ajalla ei tunnu oleva paljon merkitystä. Kelloa ei tarvita. Parvessa aikaa mittaavat kja-kja-kja ja fup-fup, fup-fup. Kja-kja-kja ja fup-fup, fup-fup!
Soinnikkaat äänet ja siipien iskut. Niiden varassa jokainen hetki on nyt, jokainen tuleva oli, jokainen menneisyys tulee olemaan.
Kello 9.55 Raisa kulki alikulusta kiireisin askelin.
Hetkeä myöhemmin hän nousee siivilleen.
© Tuukka Hämäläinen 2026
Kynäilyä on voittoa tavoittelematon blogi kirjoittamisesta. Tekijä ei saa tuloja blogiin kirjoittamisesta tai tämän sivuston ylläpidosta.
Oikeudenhaltija on pidättänyt oikeutensa kaupalliseen tekstin- ja tiedonlouhintaan. Koskee sivuston kaikkea sisältöä.
Tuukka Hämäläinen 