Hylätyt käsikirjoitukset ja inho omia runoja kohtaan voivat lannistaa tuotteliaankin kirjoittajan. (Tekstiin sisältyviä runoja ei ole kustannustoimitettu, ja niihin tulee suhtautua keskeneräisinä.)
Huhtikuussa 1923 surrealismin isä André Breton (1896–1966) kertoi lehtihaastattelussa, ettei hän aio enää kirjoittaa. Suurin osa hänen mittavasta tuotannostaan ilmestyi toki vasta tämän jälkeen. Ilmeisesti Breton teki vastaavia julistuksia useampaan kertaan uransa aikana.
Aloitan tällä anekdootilla siksi, että kirjoittajien julistuksiin ja uumoiluihin kannattaa aina suhtautua lievällä varauksella. Kuka tietää, mitä heidän mielessään oikeasti liikkuu.
Minun mielessäni liikkuivat tänään runon ja suven päivänä edelliset runokässärini. Kolmen julkaistun runokokoelmani ohella olen muotoillut useita käsikirjoituksia, jotka eivät ole syystä tai toisesta ylittäneet julkaisukynnystä. Kaikkia en ole edes tarjonnut minnekään.
Vaikka (juuri Bretonin innoittaman) Corpus Automaticumin (2024) julkaisusta on vasta pari vuotta, olen jo useamman vuoden tuntenut oloni sangen lannistuneeksi runouden suhteen. Tämän vuoden epätoivoinen kokeilu Viikkorunot oli jonkinlainen yritys elvyttää runonkirjoittamista. Olen saanut aika huonosti otetta siitäkään.
Pariin otteeseen olen jo kysynyt itseltäni, olenko antanut jo kokonaan periksi runojen suhteen?
Edelliset hylätyt käsikirjoitukset ovat nimeltään ”Ajatuksia kirjoittamisesta” (2023) ja ”Kokoelma kampasimpukoita” (2021). Niitä edelsi kokoelma pakko-oireista häiriötä (OCD) käsitteleviä runoja, joista en ikinä saanut sellaista versiota aikaan, johon olisin itse ollut tyytyväinen. Edellisellä vuosikymmenellä oli pitkään työn alla myös mm. aikaa ja ajallisuutta käsittelevä kässäri, johon syntyi ihan hyviä tekstejä, muttei kokonaisuutta.
Näitä pidemmälle en muista, mutta monia niitä on ollut. Sattuneesta syystä minulla on melko mittava arkisto julkaisemattomia tekstejä, joista monia on jopa editoitu aika pitkälle.
En ole Moottoreiden (2010) ja Aaveverkkojen (2013) jälkeen tarjonnut lopulta kovin montaa runokässäriä kustantajille, koska tavoitteeni olivat melko korkealla. Aloin myös jossain määrin inhota runojani. Jotkut toimivat kyllä lavarunoina, ja jokin osa runollisesta ulosannista löysi muotonsa laulujen sanoituksissa. Mutta suurin osa runoista aiheutti ristiriitaisia tunteita.
Yllä mainituista kässäreistä ”Ajatuksia kirjoittamisesta” sain kokoon burnarin jälkimainingeissa, mutta se hylättiin kaikkialla. ”Kokoelma kampasimpukoista” -kässäriä luetutin muutamilla tutuilla, mutta se ei ole käynyt monellakaan kustantajalla edes nähtävillä. En jotenkin saanut itsestäni irti, olkoonkin, että kässärissä ovat todennäköisesti parhaat runoni. Se on myös aika omituinen.
Suhteeni omiin runoihini on ehkä aina ollut vähän riitaisa. Ainoa kirjani, johon en ole yhtään tyytyväinen, on juuri esikoisteos Moottorit. Ja matkan varrelle mahtuu paljon itseinhoa ja häpeää ruokkivia tekstejä, joista voi sentään helpottuneena huokaista: luojan kiitos tätä ei sentään julkaistu!
Proosan kanssa jaksan olla sinnikäs. Minulla on itsevarmuutta monista teksteistä, jopa sellaista pysyvää laatua. Jaksan vääntää ja hinkata, keksin aina uutta. En sitten tiedä, miksi sama sinnikkyys ja itsevarmuus eivät ulotu runoihin asti. Ehkä se on monen asian summa.
Yksi vaikuttava asia on toki julkaisun hankaluus. Olen aina tiennyt, etten ole pöytälaatikkokirjoittaja. Jos minulla ei ole toivoakaan julkaisusta, muodossa tai toisessa, en saa motivoitua itseäni laittamaan mitään oikeaa energiaa tekstiin. Toki pienikin toivon kipinä yleensä riittää, etenkin proosan kanssa. Olen sanonut jopa, että kirjoittaisin tarinoita vaikka katuojassa.
Runojen kanssa en tunne toivoa olevankaan, joten on vaikea innostua kirjoittamaan. Viikkorunotkin ovat vain eräänlaista sormiharjoittelua. Samanlaista kuin tekstit, joita kirjoitan ratikassa sähköpostin luonnoksiin. Suurin osa myös jää sinne.
Runojen kohdalla minusta tuntuu myös, että en ymmärrä muiden kieltä ja he eivät ymmärrä minun kieltäni. Tämä on pelkkä hahmoton aavistus, enkä osaa artikuloida sitä tämän paremmin. Matala itsetuntoni sanoo: ehkä olen vaan tyhmä.
Yllä esitetyn perusteella on tärkeää lausua kaksi ajatusta:
1) Olosuhteisiin nähden on sangen ymmärrettävää, että runojen kirjoittaminen lannistaa.
2) Runoja ei ole mikään pakko kirjoittaa.
Jälkimmäinen huomio on erittäin tärkeä: vaikka on kirjoittanut runoja 14-vuotiaasta asti, ei sitä ole mikään pakko jatkaa. Ainahan voin keskittyä proosaan ja laululyriikkaan ja asiatekstiin. Kukaan ei pakota seikkailemaan runouden puolella enää ollenkaan.
Tämä on sikäli turhauttava blogiteksti, ettei minulla ole aikomustakaan vastata otsikon kysymykseen. Sen sijaan pyrkimys oli ainoastaan ruotia omia ajatuksiani ja pistää samalla luettavaksi pari julkaisematonta runoa.
Introspektiivinen ajattelu ja sen tavoitteena oleva itsetuntemus ovat joka tapauksessa kirjoittamisen elinehto. Ainakin minulle. Siksi tällaiset pohdiskelut ovat usein tarpeen. Joskus niitä on kiinnostavaa tehdä näin julkisesti.
(Tässä vielä runovideo yhdestä ”Ajatuksia kirjoittamisesta” -kokoelman tekstistä.)
© Tuukka Hämäläinen 2026
Kynäilyä on voittoa tavoittelematon blogi kirjoittamisesta. Tekijä ei saa tuloja blogiin kirjoittamisesta tai tämän sivuston ylläpidosta.
Tuukka Hämäläinen 