[🖋️BLOGI] Kun en kirjoita, en tunne itseäni

Minusta tuli kirjoittaja 10-vuotiaana. Silloin koulun ”kirjoitelmia” rustaillessa jokin naksahti aivoissani. Pian aloin kirjoittaa kotona tarinoita huvikseni. Päätin, että minusta tulee kirjailija. Yläasteella työstin jo romaanin mittaista kässäriä. Pian alkoi runojen kirjoittaminen ja kokoaminen yhteen.

Olen kirjoittanut aktiivisesti nuoresta asti. Minulla on aina jokin projekti menossa tai jota kohti olen menossa. Usein projekteja monikossa. Yleensä kirjoitan vähintään päässäni, siis siinä mielessä, että suunnittelen kirjoittamista, ideoin ja luonnostelen.

Viime vuonna tekoälyä koskevassa blogitekstissä mainitsin ohimennen, että ollesssani kykenemätön kirjoittamaan, huomasin erityisen voimakkaasti, miten paljon kirjoittaminen merkitsee minulle. Silloin syynä oli burnari (tai jotain sen suuntaista).

Välillä tuleekin väistämättä aikoja, jolloin en kirjoita aktiivisesti. Uupumus ja masennus ovat tuoneet niitä, mutta myös projektien valmistumiset ynnä muut nivelkohdat ovat usein sellaisia, ettei tekstiä synny. Ei ole tarkoituskaan syntyä.

Periaatteessa myös lomat olisivat tällaisia aikoja, mutta en oikein tiedä, mitä lomat ovat tai miten niitä vietetään. Yleensä minua on vaikea estää kirjoittamasta, jos innostus on päällä. Ja jos ulkoisista syistä näin kuitenkin tapahtuu, olen herkästi kärttyinen ja pyrin eroon tilanteesta.

Tässä kohtaa ns. kirjallista uraa (termi joka hieman naurattaa) tunnen jo kirjoittavan minäni jokseenkin hyvin. Tiedän, miten silloin käyttäydyn, miten ajattelen ja olen. Siis silloin kun kirjoitan. Prosessi on käynnissä, aivoni puuhailevat tekstin parissa, ja rytmitän elämää kirjoittamishetkillä. Muu elämä lomittuu kirjoittamisen kanssa.

Sen sijaan silloin kun en kirjoita, minusta tuntuu, etten tunne itseäni.

Kirjoittamatta oleminen on kirjaimellisesti vieraannuttavaa; tunnen itseni vieraaksi. Tämä vieras minä asustaa nahoissani ja puuhailee kaikenlaista, mutta se tuntuu muukalaiselta. Vaikka teemme monia samojakin asioita, vain kirjoittava minä olen minä. Minä en ole se.

Minästä, joka ei kirjoita, tekee mieli kirjoittaa kolmannessa persoonassa ja demonstratiivipronominilla. Se on mitä suurimmassa määrin se. Se ei ole minä, ei edes hän.

En ymmärrä miten tämä vieras minä toimii, enkä etenkään miksi. Siltä puuttuu olemisen tarkoitus. Aristotelisesti sanottuna sen toiminnalta puuttuu telos, viimesijainen päämäärä. Sillä on vain välineellisiä päämääriä – mutta päämääriä mihin?

Viktor E. Franklia mukaillen taas voisi sanoa, että tällä toisella minällä ei ole elämän tarkoitusta; jotakin sellaista, joka antaisi merkityksen sen erinäisille toimille ja sen kohtaamille haasteille.

On paljon sanottu, että kirjoittaminen olisi elämäni tarkoitus. Se kuulostaa mahtipontiselta, vaikka onpa noita huonompiakin vastauksia kuultu.

Joka tapauksessa on selvää, että kirjoittaminen on keskeinen merkitystä luova elementti. Muutkin, jopa näennäisesti kirjoittamiseen liittymättömät asiat, saavat helposti (lisä)merkityksen sen kautta. Haasteita vastaan on merkittävämpää ponnistella. Ruokakaupassa ja hammaslääkärissäkin käyminen on mielekkäämpää, kun kirjoitusprosessi on käynnissä.

Yritän tällä tapaa avata itselleni sitä, miksi minusta tuntuu niin juurettomalta sekä merkityksettömältä juuri nyt, kun mitään projektia ei ole menossa. Juurettomalta sikäli, että minulta puuttuu selkeä voimakas kiinnekohta. Merkityksettömältä sikäli, että pysähdyn usein miettimään, mitä helvettiä oikeastaan teen täällä.

Eksistentialistista ajattelua mukaillen voisi sanoa, että myös tällä ei-kirjoittavalla minällä on vapaus, mutta se ei toteuta vapauttaan. Se elää reaktiivisesti, ei aktiivisesti. Se yrittää lähinnä selviytyä tunnista tuntiin ilman mitään pidemmän ajan näkemystä. (Jean-Paul Sartre sanoisi todennäköisesti, että tämä ei-kirjoittava minä elää huonossa uskossa. Sikäli kuin ymmärrän Sartrea, mikä on aina kyseenalaista.)

Sanomattakin selvää on, että myös tämä ei-kirjoittava minä on masentunut. Jossain mielessä se on masentuneempi kuin kirjoittava minä.

Sen elämästä puuttuu kiinnekohta, joka antaa toimille arvoa. Se tuntee itsensä arvottomammaksi kuin kirjoittava minä. Sen näkemys tulevaisuudesta on vielä harmaampi, horisontti vielä kapeampi. Ei-kirjoittava minä saisi varmasti BDI-testistä korkeammat pisteet kuin kirjoittava minä.

Jonkun mielestä voi olla huolestuttavaa, jos koko minäkuva on yhden asian varassa; jos koko minuus rakentuu kirjoittamisen varaan. Minullekin on sanottu pariin kertaan, että täytyy olla useampia identiteettejä. Vertauskuvaksi tarjotaan pöytä, joka tarvitsee useamman jalan ollakseen tukeva.

En ole aivan samaa mieltä. Aku Visala nostaa esiin Masennuksen filosofiassa (2026) vaihtoehtoisen ajatuksen, jonka mukaan ”minämallin” joustavuus on tärkeämpää kuin rakennuspalikoiden määrä: ”Minämallin pyöriminen yhden asian ympärillä ei ole ongelma, vaan se, että minämalli on joustamaton eikä mukaudu uusiin tilanteisiin.” (Masennuksen filosofia, s. 158)

Mitä tämä joustavuus sitten tarkoittaisi käytännössä?

Tulisiko minun jotenkin kyetä nivomaan ei-kirjoittava minä osaksi minuuteni kokonaisuutta? Vai tulisiko mukautumisena nähdä se, että kirjoittava minä voi olla välillä näkymättömissä; aivan kuin sienirihmasto on olemassa ja elossa silloinkin, kun sieniä ei kasva?

Vai pitäisikö vain hyväksyä se, että nämä kaksi minää jakavat saman ruumiin ja vuorottelevat sen hallinnassa?

Minulla ei ole tukevaa loppukaneettia näihin pohdintoihin. Tiedän vain, että kun nousen katsomaan itseäni peilistä, joudun kysymään: mitä tuokin täällä tekee, kun ei se edes kirjoita?

Eksistentiaalisten kysymysten äärelle voi tietysti olla hyväkin pysähtyä. Kunhan ei liian kauaksi aikaa. Käy lopulta hyvin raskaaksi kyseenalaistaa olemassaolonsa joka päivä.

© Tuukka Hämäläinen 2026

Kynäilyä on voittoa tavoittelematon blogi kirjoittamisesta. Tekijä ei saa tuloja blogiin kirjoittamisesta tai tämän sivuston ylläpidosta.