Tämän koko tekstin voi summata yhteen virkkeeseen: En voi elättää itseäni kirjailijana, mutta se on ainoa polkuni.
Olen yrittänyt muotoilla näitä muutamaa ajatusta koko syksyn ajan romaanikäsikirjoituksen ohella, mutta ne ovat kieltäytyneet muuttumasta lauseiksi. Tämä blogiteksti on yritys sanoa edes jotain.
Minä olen kirjailija. Vaikka olen tehnyt muita hommia, tämä on työ, josta minulla on eniten kokemusta ja osaamista. Minulla ei ole mitään muuta ammattia, etenkään siinä mielessä, että minulla olisi ammatillista koulutusta mihinkään. Olen esimerkiksi tehnyt toimittajanhommia freelancerina, mutta kilpailun varsinaisista työpaikoista olen aina hävinnyt koulutetuille toimittajille (mikä on täysin oikein). Olen maisteri teoreettisessa filosofiassa, mutta vailla pedagogisia opintoja en ole kelvollinen opettajaksikaan.
Lisäksi minulla on mielenterveysongelmia ja nepsy-piirteitä, jotka tekevät perinteisen työn haastavaksi. Minulle sopii parhaiten itseohjautuva työ, jota voin tehdä omissa oloissani ja omassa tahdissani. Se on aina sopinut minulle. Tässä tekstissä jätän kuitenkin mielenterveyden enimmäkseen syrjään, ja puhun lähinnä pienituloisen kirjailijan osasta.
Muutamia vuosia sitten minut laitettiin tekemään jokin työllistymispalveluiden pitkä testi, josta saa vastaukseksi kullekin sopivimman ammatin. Ykköseksi tuli kirjailija tai tutkija (kakkossijalla merkillistä kyllä arkkitehti). Summa summarum: olen oikealla alalla.
Menemättä nyt edes siihen, että luova kirjoittaminen on oikeastaan ainoa työ, jota haluan tehdä. Sehän ei yleensä toimeentulosta puhuttaessa kiinnosta ketään, mihin ihminen oikeasti on motivoitunut.
*
Minulta on julkaistu 10 kirjaa, joiden lisäksi olen tehnyt pari toimitustyötä ja yhden suomennoksen. Kirjat ovat enimmäkseen saaneet kehuja osakseen, ne jotka siis on ylipäätään huomattu. Kirjojani lainataan jatkuvasti kirjastoista. Mielestäni tekemäni työn määrä ja sen vastaanotto ovat kaikki näyttöä siitä, että olen oikealla alalla. Pitkään kirjoitusprojektiin liittyvä työ- ja ajatusprosessi tulevat nykyään jo luonnostaan. Lyhyesti sanottuna: tiedän mitä teen.
En kuitenkaan pysty elättämään itseäni tässä ammatissa. Vain harva pystyy. Jos jotenkin olet harhautunut tähän blogiin tietämättä tarkemmin kirja-alasta ja kirjailijan tulonmuodostuksesta, suosittelen lukemaan tämän Pontus Purokurun tekstin aiheesta. Kuten Purokuru toteaa, kirja-ala on kirjailijan kannalta elinkelvoton.
Elinkelpoisiin tuloihin voivat päästä vain kaupallisesti menestyneimmät kirjailijat, mutta on selvää, etteivät kaikki kirjailijat voi olla hittikirjailijoita. Sanottiinpa kirjamyynnin kasvusta mitä tahansa, valtaosa kirjailijoista tekee työtä omasta selkänahasta ja muilla tuloilla. Sofi Oksanen totesikin aiemmin Ylellä, kirjailija elää usein puolison tuloilla. Omalla kohdallani tämä ei ole vaihtoehto.
*
Laajemmasta näkökulmasta tilanne on paradoksaalinen.
Ihmiset tarvitsevat taidetta ja kulttuuria, ja myös arvostavat niitä. Ihmiset keskimäärin arvostavat myös kirjailijan ammattia. Kirjoja luetaan ja lainataan paljon kirjastoista. Suomalainen kulttuuri tarvitsee kotimaista kirjallisuutta selvitäkseen. Kirjallisuuden kenttä puolestaan tarvitsee moniäänistä kirjallisuutta, ei vain menestysdekkareita ja someilmiöiksi nousevia teoksia.
Näistä seikoista huolimatta keskimääräisen kirjailijan on vaikea pysyä edes elossa omalla työllään. Esimerkiksi vuonna 2023 tehdyn tulotutkimuksen mukaan tietokirjailijan mediaanitulo tietokirjallisesta työstä on 606 € vuodessa. Sittemmin tuo summa ei ole ainakaan noussut.
Apurahajärjestelmä (josta puhuminen yksikössä on hieman harhaanjohtavaa) on nähdäkseni olemassa siksi, että se tukee kulttuuria, joka ei pärjää yksinomaan kaupallisilla tuloilla. Suomen kokoisessa maassa, näin pienellä kielialueella, on täysin selvää, että kulttuuri on pitkälti riippuvaista apurahoista.
Kuitenkin jokaiselle tällä alalla on yhtä selvää, että järjestelmä on nykyisellään riittämätön. Apurahojen myöntöprosentit ovat rahoittajasta riippuen 10 prosentin molemmin puolin. Siihen on laskettu myös pienet (muutaman tonnin) apurahat, joilla ei pitkälle pötkitä. Ja on erittäin julkinen salaisuus, että apurahat valuvat usein samoihin taskuihin. Tieteen puolella tästä puhutaan nimellä Matteus-efekti.
Muita ratkaisujahan olisi olemassa: Irlannissa otettiin äsken käyttöön taiteilijoiden perustulo, joka mahdollistaa noin 1300 € kuukausitulon ammattitaiteilijoille (ks. The Smithsonian Magazine). Tietysti myös yleinen perustulo (joka Suomessa torpattiin yhdellä rajallisella kokeilulla) voisi ratkaista saman asian.
*
Jos sitten palaan omaan osaani, kysyn kasvottomalta yhteiskuntajärjestelmältä edessäni: mitä minun sitten pitäisi tehdä?
Kirjailijana saan onneksi usein (ja etenkin pyytämättä!) erilaisia vinkkejä toimeentulon edistämiseksi. Vastaan yleisimpiin alla:
Voisitko vaikka kirjoittaa kolumneja johonkin? – Varmasti nimekkäät kirjailijat saavat monenlaisia mahdollisuuksia. Viimeksi kun kysyin palkallisesta kolumnistipaikasta, minulle ei edes vastattu.
Etkö voisi opettaa kirjoittamista? – Se, että on hyvä kirjoittaja, ei tarkoita, että osaisi opettaa. Lisäksi kirjoittamisen opettajia on jo paljon. Lisäksi opettaminen ei ole kirjoittamista; se on auttamatta pois kirjailijantyöstä, mikä johtaakin yleisimpään ehdotukseen…
Etkö voisi kirjoittaa sivutyönä ja tehdä jotain muuta työtä toimeentulon eteen? – Ja tehdä mitä? Mikä työ toisi sellaiset tulot, että niillä eläisi, mutta veisi niin vähän aikaa ja energiaa, että sen ohella voi vielä harjoittaa kirjailijan työtä ammattimaisesti, tai joka mahdollistaisi apurahakausien mittaiset tauot? Kerro ihmeessä, jos sinulla on tällainen unelmien työpaikka tarjolla! Olen etsinyt sellaista vuosia.
Teinkin vuosikausia freelance-toimittajan töitä sillä ajatuksella, että sain apurahoja haettua ja muka siinä sivussa edistettyä kirjoja. Tosiasiassa kahden työn tekeminen samaan aikaan oli polku toistuvaan työuupumukseen ja pitkille sairauslomille.
Jos sitten suorastaan haluaisi kokonaan vaihtaa alaa tai todellakin hankkia jonkin rahakkaan sivutyön, on uudelleenkouluttautuminen tehty pienituloiselle freelancerille käytännössä mahdottomaksi. Työhistoriani on niin sekava, että sillä ei pääse mihinkään työhön. Lisäksi minulla on pian 39-vuotiaana filosofian maisterina ja ammattikirjoittajana aika selkeä osaamisalue ja näyttöä vain siltä alueelta. Enkä edes tiedä mitä tekisin, jos en kirjoittaisi.
*
Kun katson edessäni aukeavaa tulevaisuuden näkymään, se on kuin harmaa seinä. Sitä saa silloin tällöin lykättyä hieman eteenpäin jonkin palkkion tai pienen apurahan avulla, muttei koskaan pitkälle. Tänäkin vuonna olen ollut toimeentulotuen varassa. Mitään toivoa helpommasta elämästä ei juuri ole.
Ei ole ihme, että minulla on diagnosoitu vakava masennus, kuin ei myöskään se, että masennuslääkkeet eivät asiaa ole parantaneet. Pillerit eivät muuta tosiasioita. Itse en ole omasta mielestäni masentunut, vaan uupunut realisti. Tunnustan tosiasiat.
Kaikesta tästä huolimatta en ole lopettanut kirjoittamista. En voi kuvitellakaan lopettavani!
Kirjoittaminen taukoaa minun kohdallani kokonaan vain pahimpina uupumiskausina, kuten viime keväänä. Kirjoittaminen on minulle tapa olla kommunikaatiossa maailman kanssa, olipa kyse sitten tietokirjoista tai kaunokirjallisuudesta. Sanoin viimeksi viikonloppuna, että vaikka minut laitettaisiin nyt sairauseläkkeelle loppuiäksi, en silti lakkaisi kirjoittamasta ja yrittämästä julkaista kirjoja.
Ei ihme, että Purokuru kuvaa yllä mainitussa tekstissään koko kirja-alan perustuvan kirjailijoiden ”fetissiin” tehdä kirjoja. Eräs kollega puolestaan totesi kerran, että ”kirjoittaminen on hullun hommaa, mutta me emme voi itsellemme mitään”.
Näinhän se onkin. Kirjojen kirjoittaminen on kutsumusammatti. Kukaan ei toivottavasti ole niin hölmö, että pyrkisi kirjailijan uralle maineen ja rahan takia.
Kirjailijan työ onkin omalla kohdallani jatkuvaa köydenvetoa optimismin ja realismin välillä.
Kirjoittaminen on nimittäin äärimmäisen optimismin ilmaus; kirjan tekeminen ilmaisee, että uskoo kirjoittamisella olevan arvoa, uskoo kirjan löytävän vielä kustantajan ja lukijat, uskoo jonkinmoiseen tulevaisuuteen. Samaan aikaan realistinen puoli muistuttaa, että mikään ei ole taattua, enkä tiedä edes millä maksamme vuokran enää tammikuussa.
*
Kynäilyä on voittoa tavoittelematon blogi kirjoittamisesta. Tekijä ei saa tuloja blogiin kirjoittamisesta tai tämän sivuston ylläpidosta.
(Kappale löytyy kesällä julkaistulta EP:ltä Loppuunpalamistuote. Lyriikat löytyvät täältä.)
Tuukka Hämäläinen 