Sarja hylättyjä käsikirjoituksia ja alan suuremmat haasteet johdattavat eksistentiaalisten kysymysten äärelle.
Olen muutaman vuoden elänyt erikoisessa välitilassa. Olen toistuvasti päätynyt kysymään itseltäni: tässäkö se nyt oli? Nytkö urani kirjailijana on ohi?
Antakaahan kun selitän. Edelliset teokseni ilmestyivät vuonna 2024, mutta ne olivat valmiita jo paljon aiemmin ja niiden sopimukset tehtiin tietysti myös aiemmin.
Sen jälkeen kun sain kustannussopimuksen Corpus Automaticumille (2024), ei mikään käsikirjoitukseni ole mennyt enää läpi kustantajilta. Edelliset kolme – tai nyt näyttää että oikeastaan edelliset neljä – tarjoamaani kässäriä on hylätty kaikkialla. Joukkoon mahtuu runokokoelmaa, novellikokoelmaa ja pitkä romaani.
Olisi helppo tuudittautua itsesääliin ja ajatella, että tuli sitten kirjoitettua roskaa. Mutta tiedän varmuudella, etteivät nuo käsikirjoitukset olleet sen huonompia kuin aiemmatkaan. Itseasiassa todennäköisesti ne olivat parempia. Silti tai juuri siksi ajaudun eksistentiaaliseen pohdintaan.
En tarkoita, että olisin viskaamassa hanskoja tiskiin. Nytkin suunnittelen uutta romaania, jolle haen rahoitusta. Jarkko Martikaista lainatakseni: ”En mitään tarkoita / mä olen kunnossa / kiltisti ruodussa kaikkea hääräilen”.
Mutta kustannusala on myllerryksessä, kirjamyynti merkitsee yhä enemmän ja minun nimelläni ei ole siinä pelissä paljon painoarvoa. Minulta on julkaistu 10 omaa kirjaa ja kolme toimitustyötä, mutta seuraava julkaisu on täysi auki. Kyllä tässä joutuu ihan vakavasti miettimään, että tässäkö se nyt oli.
En kuitenkaan liene ainoa tässä tilanteessa – kotimaisen kirjallisuuden tilanne on monella tapaa hankala. Hiljattain Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen kirjoitti Kirjailija-lehden pääkirjoituksessa siitä, kuinka valikoivan tuotantotuen ja vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuen lakkautukset ovat tehneet vaikeampaa vähälevikkisen laatukirjallisuuden julkaisemisesta.
”Laatukirjallisuus” ei tässä tarkoita sitä, että minun tai kenenkään muunkaan kirjat olisivat sen parempia kuin muidenkaan. Vähälevikkisellä laatukirjallisuudella tarkoitetaan, kuten Hytönen määrittelee, ”kirjallisuuden lajeja, jotka ovat haastavia ja usein älyllisesti tai sivistyksellisesti vaativia”. Kirjallisuutta, jolta ei odoteta viihdyttämistä. Esimerkiksi runous, esseet ja novellit menevät helposti tähän kategoriaan, merkittävä osa romaaneistakin.
Longplayn tuoreessa artikkelissa nousee esiin muita ongelmia, jotka vaikeuttavat julkaistuksi tulemista – ainakin minun edustamillani kirjallisuudenlajeilla. Jutussa todetaan, että ns. ”kunnianhimoinen taideproosa” on jo vähentymässä kustantamoiden listoilla ja viihdekirjallisuuden nimikkeitä taas julkaistaan yhä enemmän.
Lisäksi jutussa nousee esiin kurja tieto, joka ei kyllä ole varsinainen yllätys kenellekään kustannussopimusta havittelevalle: saapuneiden käsikirjoitusten läpikäymiseen ei ole kenelläkään aikaa. Jos siis tuntuu, että kässärin lähettäminen kustantamon yleiseen käsikirjoitukset-osoitteeseen on sama kuin viskaisi työnsä siihen kuuluisaan Kankkulan kaivoon, niin siltä se todellakin vaikuttaa.
Ilmassa on kaikki merkit siitä, että jatkossa on vieläkin vaikeampi lyödä läpi runoudella, novelleilla ja muulla ”vaikealla” kirjallisuudella. Jos sitten minun tapaani et ole voittanut mitään tunnustuksia työstä tai saanut paljon mediahuomiota, ei tulevaisuus näytä kovin ruusuiselta.
Kuten sanottua, kysyn mielessäni: oliko tämä kirjailijanura nyt tässä?
Kysymys on retorinen; mitään vastausta minulla ei ole antaa. Itselleni tai kenellekään muulle.
*
© Tuukka Hämäläinen 2026
Kynäilyä on voittoa tavoittelematon blogi kirjoittamisesta. Tekijä ei saa tuloja blogiin kirjoittamisesta tai tämän sivuston ylläpidosta.
Tuukka Hämäläinen 