Köyhyys saa ajattelemaan kaikkea ja kaikkia rahan kautta. Jatkuva rahan puute kuormittaa ja ahdistaa, etenkin kun sille ei ole mitään tehtävissä.
”Kuinka paljon tämäkin tulee maksamaan?” – Siinä ensimmäinen ajatukseni, kun kissamme jouduttiin viemään taas lääkärin tutkimuksiin syksyllä. Vasta tuon ajatuksen perässä tulivat huoli ja empatia. Ensimmäisenä heräsi paniikki toimeentulosta.
Emme ole koskaan eläneet leveästi, mutta silloin kun vielä elin kaksoiselämää kirjailijana sekä freelance-verkkotoimittajana, tulimme jotenkuten toimeen. Ei meillä ylimääräistä ollut koskaan, mutta saatoimme edes käydä leffassa laskematta joka euroa. Niin kauan kuin voimani jaksoivat tuota elämää.
Kun sitten jätin tuon toistuvaan uupumisen johtavan typeryyden taakseni, olemme rämpineet eteenpäin jatkuvasti tukien varassa, sairaslomalla tai ilman. (Aiemmin kirjoitin mm. Aamulehden yleisönosastolla siitä, millaista on elää sairauspäivärahan ja toimeentulotuen varassa.)
Siitä asti kun elämäntilanne muuttui, olen ajatellut koko ajan rahaa.
Ihmiselle, jolla rahaa on jotakuinkin riittämiin, voi olla vaikea käsittää, miten paljon tilaa raha voi viedä rahattoman ajatuksissa. Kaikki värittyy rahan ja sen puutteen kautta. Se on mielessä kaiken aikaa.
Jos menen vaikkapa vain kirjastoon, se maksaa paikallisliikenteen verran. Kahville ystävän kanssa? – Vähintään kymppi matkoineen. Keikat ja elokuvat vain poikkeustapauksissa ja edullisimman mukaan. Teatteriin tai ulos syömään vain, jos joku muu taho tarjoaa kaiken. Matkustamista vältän viimeiseen asti, ja maksulliset harrastukset raakkaan suoriltaan.
Yritäpä vain keksiä joku asia, jonka teet kotisi seinien ulkopuolella, joka ei maksa edes jonkin verran rahaa. Lenkillä voi sentään käydä, niin kauan kuin kengät pysyvät ehjänä.
Ja siitä tullaankin hankintoihin. Jos ruokaan ja laskuihin saakin rahat riittämään, ovat muut hankinnat usein mahdottomia. Uusi talvitakki? – Ei tänä vuonna. Parempi reppu, kodinkone, uutuuskirja? – Älä nyt naurata!
Rahattomuus supistaa elintilaa ja kaventaa horisonttia. Luonnollisesti mitään tulevaisuuden suunnitelmia on mahdoton tehdä. Ei ole mitään käsitystä millä elämme sitten joskus ja onko mihinkään varaa.
Mutta rahattomuuden lonkerot menevät tätäkin syvemmälle. Olen huomannut kohtaavani ihmisiä rahan kautta: meidän ei tarvitse keskustella montaakaan minuuttia, kun kuulen elämämme erilaisuuden. Ihmiset kertovat, mitä kaikkea ovat tehneet ja missä käyneet, ja voin suorastaan nähdä kuilun kasvavan välillämme.
Kun sitten ehdotetaan yhteisiä suunnitelmia, näen ensimmäisenä hintalapun kaikella. Minusta on tullut mestari feidaamaan näistä keskusteluista.
Rahattomuus pahentaakin myös ulkopuolisuutta. Se ajaa kauemmas ihmisistä, sekä ajattelussa että toiminnan kautta, kun joutuu jatkuvasti jättäytymään pois, pysymään kotona. Kun tulot ovat sillä mallilla, että ylipäätään saa toimeentulotukea, on ihminen jo todella kaukana keskituloisten maailmasta. Siellä ne matkustelevat ja mättävät tavaroita ostoskärryihin laskematta loppusummaa. Kuin tarkkailisi jotain ulkoavaruuden vierasta lajia.
Perimmäinen ongelma ei tietysti ole raha tai sen puute. Se on kohtuuton järjestelmä, joka pakottaa tähän niukkuuteen olosuhteissa, jotka ovat erittäin vähän ihmisestä itsestään kiinni.
Ajattelen asiaa omalta kohdaltani: on ehkäpä oma vikani, että lähdin alalle, jossa toimeentulo on haastavaa, mutta työuupumus ja mielenterveysongelmat eivät ole kenenkään omaa syytä. Eikä ole minun syytäni sekään, että kirjallisuus sekä journalismi on ajettu niin ahtaalle, että niillä on liki mahdotonta elää. (Kirjoitin aiemmin blogitekstin kirjailijan työn mahdottomuudesta.)
On oikeistolaista paskanjauhantaa väittää, että ihmiset valitsisivat elellä tukien varassa. Kukaan, joka todella tuntee Kelan esteradan toimeentulotuen saamiseksi, ei ajattele näin. Kukaan minimitukien varassa sinnittelevä ei ajattele, että mikäs tässä on köllötellessä.
Mutta laajemmalle yhteiskunnalliselle ajatellulle löytyy aika vähän energiaa, kun ponnistelee eteenpäin päivä kerrallaan. Siitä kurjistuspolitiikka tietysti hyötyykin: köyhät ja sairaat saadaan hiljaiseksi ja passivoitumaan, jolloin poliittista vastavoimaa ei helposti synny.
Mutta tämä on jo aika pitkä sivuraide. Halusin oikeastaan vain sanoa, että ajattelen koko ajan rahaa, ja huomaan, kuinka se myrkyttää ja kaventaa ajatteluani.
En kohta näe mitään muuta kuin hintalappuja.
*
© Tuukka Hämäläinen 2026
Kynäilyä on voittoa tavoittelematon blogi kirjoittamisesta. Tekijä ei saa tuloja blogiin kirjoittamisesta tai tämän sivuston ylläpidosta.
Tuukka Hämäläinen 