Kirjailijan työ kaikkine osatekijöineen vaatii edes jonkinnäköistä uskoa tulevaisuuteen. Mitä tiukemmin menee, sitä vaikeampi on löytää optimismia sisuksistaan.
Esitän teille nyt teesin: kirjailijan työ vaatii optimismia.
Hiukan laajennettuna sanoisin näin: kirjailijan työ, sellaisena kuin se minulle melko marginaalisena kirjailijana näyttäytyy, vaatii uskoa tulevaisuuteen.
Olen työstänyt tästä teemasta pidempääkin esseetä, mutta yritän kuvata tässä blogitekstissä lyhyesti mitä tarkoitan.
Kaikki, mitä kirjailija tekee, edellyttää uskoa jonkinlaiseen (positiiviseen) tulevaisuuteen. Jokaisen sanan kirjoittaminen edustaa uskoa siihen, että edes teoriassa teos löytää joskus kustantajan ja lukijan. Ei vain luova työ, vaan taiteellinen, kaikesta normaalista työelämästä irrallinen luova työskentely edellyttää tekemisen hetkellä todellista heittäytymistä ja täten valtaisaa optimismia.
Rahoituksen hakeminen se vasta optimismia onkin, myöntöprosentit kun vaihtelevat jossakin 5–15 % välillä. Ja apurahahakemuksen kirjoittaminen edellyttää valtavaa uskoa tulevaisuuden olosuhteiden ohella myös itseensä ja oman ideansa merkittävyyteen. (Kehnolla itsetunnolla varustettu kirjailija potee tässä väistämättä huijarisyndroomaa.)
Kirjailijana sitä tarrautuu jokaiseen kapeaankin hopeareunukseen; sormet vereslihalla roikkuu näissä pilvenhattaroissa vain saadakseen ylipäätään työnsä tehtyä. Jos usko horjuu, tekeminen kärsii heti. Jos kaiken optimismin menettää kokonaan, ei pysty kirjoittamaan.
Näin olen asian itse kokenut. Ehkä muut ovat täysin eri mieltä, missä tapauksessa voin sanoa vain, että olemme erilaisia.
Nyt olemme tilanteessa, jossa taiteen ja kulttuurin alaa on kavennettu ja kavennetaan entisestään. Kirjallisuus on jäämässä enemmän ja enemmän markkinoiden armoille, mikä Suomen kokoisessa maassa on järjettömyyttä. On vaikea löytää jotain positiivista tulevaisuudenkuvaa tällä alalla.
Itse taas olen jäänyt kierteeseen, jossa uuvun toistuvasti ja elämme Kelan tukien varassa täysin kädestä suuhun. Mistään oikea-aikaisesta hoidosta tai tuesta ei ole puhettakaan, eikä minulla ole mitään positiivisia ajatuksia omasta tulevaisuudestani.
Nyt kun minun pitäisi taas hakea uusia apurahoja, huomaan kysyväni: mistä tällä kertaa kaivan esiin optimismin, jonka varassa kirjoittaa? Missä on se optimismin ehtymätön kaivo, josta positiiviset ihmiset ammentavat jatkuvan hehkunsa?
Tämä ei tarkoita, että olisin menettänyt rahtuakaan halustani kirjoittaa. En vain tajua, miten tässä on tarkoitus selvitä eteenpäin.
LUE MYÖS: [🖋️BLOGI] Kirjailijan työn mahdottomuudesta
© Tuukka Hämäläinen 2026
Kynäilyä on voittoa tavoittelematon blogi kirjoittamisesta. Tekijä ei saa tuloja blogiin kirjoittamisesta tai tämän sivuston ylläpidosta.
Tuukka Hämäläinen 